TOIPUMISORIENTAATIO, MITÄ SE ON?

​

​

Vaikka mielen häiriöt ja niiden vaikutukset sekä yksilöihin että koko yhteiskuntaan ovat jo pitkään olleet tiedossa, kiinnostus on kohdistunut enemmän mielenterveyden historiaan kuin sen tulevaisuuteen.

 

Tiedämme kuitenkin, että vaikeasta elämänvaiheestaan huolimatta ihmisellä on aina toivoa paremmasta sekä käytössään menetelmiä, joilla mielenterveyden tulevaisuuksia voidaan ennakoida ja niihin vaikuttaa.

Yksi tällaisista mielenterveyden tulevaisuuksien uusista trendeistä ja
viitekehyksistä on nimeltään toipumisorientaatio. Yleensä puhutaan siitä,
onko ihminen terve vai sairas ja minkälaisia oireita hänellä on. Harvemmin

puhutaan kuitenkaan siitä, voiko hän elää hyvää elämää oireistaan ja
sairaudestaan huolimatta.

 

Toipumista voikin kuvata polkuna ja prosessina, joka alkaa jostain, mutta ei välttämättä päädy mihinkään tiettyyn päämäärään. Polkuun sisältyy useita vaiheita ja muiden matkaajien kohtaamisia, ja niiden avulla toipumisen suuntaa ohjaavaan karttaan ilmestyy koko ajan uusia reittejä, joiden avulla voi suunnistaa kohti parempaa.

​

Toipumisorientaatiosta on vähitellen tullut keskeinen viitekehys
mielenterveyspalveluiden tuottamiseen ja järjestämiseen monissa maissa. Se
on ajattelun ja toiminnan viitekehys, jossa painottuvat voimavarat, osallisuus,
toivo, merkityksellisyys ja positiivinen mielenterveys. Henkilökohtainen
toipumisprosessi johtaa tyydytystä tuovaan ja toiveikkaaseen elämään
psyykkisen sairauden aiheuttamista rajoituksista huolimatta.

Toipumisorientaatiossa recovery, toipuminen, nähdään
kuntoutumisprosessina, jossa kuntoutuja itse on aktiivinen toimija ja pystyy
sairaudestaan huolimatta elämään omasta mielestään mielekästä ja
tyydyttävää elämää. Recovery-ajattelu eroaa perinteisestä tautikeskeisestä
ajattelusta, sillä se keskittyy kuntoutujan yksilöllisen kasvun mahdollisuuksiin.
 

Recovery-ajattelussa korostuvat ratkaisu- ja voimavarakeskeiset ajatusmallit sekä toipujan oma aktiivinen ja yksilöllinen rooli.

Pohja nykyiselle recovery-ajattelulle on muodostunut 1970-luvun Pohjois-
Amerikassa kansalaisoikeuksien korostamisen myötä. Tuolloin saivat alkunsa
itseapu -kulttuuri ja toipujan vahvistumisen näkökulmat, jotka ovat
korostuneet tuohon aikaan paitsi päihdekuntoutuksen kentällä myös

mielenterveystyössä. Mielenterveyden häiriöistä kärsivät henkilöt ovat myös
itse puhuneet uudenlaisen, toivoa korostavan näkökulman puolesta. Heidän
toiveenaan on ollut, että mielenterveyden häiriöiden kuntoutuksessa
keskityttäisiin diagnoosikeskeisyyden sijaan kuntoutujan arvokkaaseen
kohtaamiseen, yksilöllisen kuntoutumispolun löytämiseen sekä jokaisen
kuntoutujan omien vahvuuksien tukemiseen.

 

Perinteisen hoitofilosofian ajatus siitä, että sairauden oireet poistuvat hoidon myötä kokonaan, ei ole recovery- ajattelun keskiössä. Näin ollen toipuminen ei tarkoita parantumista, sillä se voi pitää sisällään niin oireettomia kuin oireellisia jaksoja.
 

Psyykkisen oireilun aktivoituminen nähdään toipujan mahdollisuutena oppia,
jolloin itsereflektio ja omien virheiden havainnointi mahdollistuu. Näin toipuja
voi oppia huomaamaan psyykkisiä oireita aiheuttavia tekijöitä ja jatkossa
välttämään näitä tai hakeutumaan hoitoon mahdollisimman varhaisessa
vaiheessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita esimerkiksi lääkehoidon
väheksymistä, vaan turvallinen lääkehoito nähdään edellytyksenä
elämänlaadun kohentumiselle.

 

Recovery-ajattelussa oireiden lopullista
poistumista merkittävämpänä korostetaan toipujalle muodostuvaa
merkityksellistä elämää ja tunnetta oman tarkoituksen kehittymisestä.

​

​