Toipuminen on uudelleen kiinnittymistä

Usein puhumme toipumisesta uutena alkuna. Ikään kuin jokin katkeaisi, pysähtyisi – ja alkaisi myöhemmin uudelleen.

Mutta entä jos toipuminen ei ole alun tekemistä? Entä jos se on kiinnittymistä uudelleen siihen liikkeeseen, joka ei ole koskaan kokonaan lakannut?

Psykologi William James kuvasi tietoisuutta virtana. Ei pysähtyneinä tiloina, ei erillisinä paloina, vaan jatkuvana liikkeenä. Ihmisen kokemus ei ole kokoelma irrallisia hetkiä, vaan virta, joka kulkee läpi elämän.

Kukaan ei astu samaan virtaan kahdesti. Virta muuttuu. Ihminen muuttuu.

Kun ihminen sairastuu, uupuu tai ajautuu sivuun, kyse ei ole vain oireista tai toimintakyvyn heikkenemisestä. Usein järkkyy kokemus jatkuvuudesta – tunne siitä, että olen mukana liikkeessä, että elämä kulkee myös minun lävitseni.

Syntyy kokemus katkeamisesta. Ei välttämättä menneeseen, vaan suhteeseen.

Hoito ja kuntoutus rakentuvat usein pysäyttämisen ympärille. Arvioidaan. Mitataan. Suunnitellaan. Luodaan tila, jossa voima voi vahvistua.

Tämä on monessa tilanteessa tarpeellista.

Mutta jos pysäyttäminen muuttuu irrottamiseksi, syntyy paradoksi. Ihminen siirretään sivuun elämästään, jotta hän voisi myöhemmin palata siihen vahvempana – mutta samalla kokemus kuulumisesta heikkenee.

Hänestä voi tulla ensisijaisesti kuntoutuja, potilas, asiakas. Elämä muuttuu projektiksi, jota seurataan.

Toipumisorientaatio ei kiistä hoidon tai tuen tarvetta. Se kysyy, miten yhteys säilyy myös silloin, kun ihminen on hauras.

Kohtaaminen ei ole vain inhimillisyyttä tai vuorovaikutuksen laatua. Se on hetki, jossa ihminen kokee olevansa edelleen osa virtaa.

Ei irrallinen kappale, jota valmistellaan elämään. Vaan ihminen, jonka elämä on jo käynnissä.

Kun ihminen tulee kohdatuksi ilman, että hänen olemassaolonsa sidotaan välittömästi korjaamiseen, tapahtuu hiljainen siirtymä. Toimintakyky voi olla rajallinen. Tulevaisuus epävarma. Mutta ihmisyys ei ole tauolla.

Toipuminen ei tarkoita palaamista entiseen. Virta ei ole sama. Ihminen ei ole sama.

Se tarkoittaa uudenlaista kiinnittymistä liikkeeseen – muuttuneena, keskeneräisenä, mutta mukana.

Yksilölähtöisyys on tärkeä periaate. Mutta yksilö voidaan huomioida ilman, että hänen jatkuvuutensa säilyy.

Voimme laatia huolellisia suunnitelmia, asettaa realistisia tavoitteita ja mitata edistymistä – ja silti vahvistaa viestiä, että paikka elämässä on ehdollinen: ensin kuntoudut, sitten kuulut.

Toipumisorientaatiossa lähtökohta on toinen. Kuuluminen ei ala toimintakyvystä. Se on edellytys sille, että toimintakyky voi vahvistua.

Kysymys ei siis ole vain siitä, kuinka paljon voima on palautunut.

Kysymys on tämä:tuntuuko elämä jälleen siltä, että se kulkee – ja että minä olen siinä mukana?

Seuraavassa blogissa palaan siihen, mitä toivo tarkoittaa silloin, kun sitä ei voi luvata.

Kaikkea hyvää,

Markus